Njutsasta

Njutsa tuli Venäjällä laajaan tietoon 1700-luvun alussa, kun Pietari Suuren määräyksestä Vienanmeren rannalta Äänisen Poventsaan lähdettiin siirtämään maitse kahta Solovetskin saarella rakennettua Venäjän laivaston ensimmäistä sota-alusta. Vuonna 1702 tätä siirtotoimintaa varten organisoitiin viisituhatta paikallista asukasta rakentamaan ns. Keisarin tietä (ven. Osudareva doroga), joka alkoi Njutsan satamasta. Tuo valtava rakennushanke jäi historiaan, samoin kylä.

Kylässä puhutaan edelleen «pomorin murretta», jota pidetään nykyvenäjän muinaisimpana. Puhe soi pehmeänä kylän mummujen huulilla. Monet heistä muistavat pohjoisvenäläiselle suulliselle kansanperinteelle tyypillisiä juhlavia alkutalven lauluja. Jos heiltä kyselee lisää lauluja, niin voi saada kuulla hilpeitä tšastuskoja.

Kuvankauniin Njutsan voima on vanhoissa suolankeittämöissä (varnintsoissa) sekä savisissa, hoitavaa mutaa sisältävissä rannoissa. Mystisyyttä tapaa pyhiinvaeltajien kunnioittamassa Svjataja-vuoressa, jolla käydään rukoilemassa ja etsimässä parannusta vaivoihin. Ainakin mieltä parantavaksi mielletään pomorien asuja, keittiöperinteitä sekä alueen erikoista sanastoa — erityisesti sanaa «gos’ba», sillä se merkitsee runsasta kestitystä. Jos isäntä ehdottaa silmiin katsoen: «Ne pora li stolom poshevelit? (suom.— „Eiköhän ole aika liikutella pöytää“), kunnon kestitys gos’ba on alkamassa.

Njutsa on vanhastaan elänyt merestä. Eri aikoina kylä on kokenut monenlaista, mutta kylmä Vienan (ven.— Студеное море) meri on ollut aina läsnä. Rannikkokylien asukkaiden hengenvoima on saatu merestä. Siksi aito pomorilainen luonne on kova ja lannistumaton. Se kestää myrskyt merellä, ilmassa ja ajassa.

Kun saapuu Njutsaan vierailemaan, niin kannattaa käydä vanhan kalamiehen kanssa kalareissulla. Pomorit hallitsevat meren, joten vesille voi lähteä turvallisin mielin.